Taivaan valtakunnan saavuttamiseksi...

Neljän kuukauden ikäinen lapseni sai minut taas miettimään taivasta - "sillä sen kaltaisten on Jumalan valtakunta" (Mark. 10:14). Tultuani kristityksi moni on kysynyt minulta, uskonko sitten taivaaseen ja helvettiin. Vastaus on helppo, mutta kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

Tietysti uskon taivaaseen, Jumalan valtakuntaan, ja kun uskon siihen, uskon myös vastakohtaan, helvettiin. Mutta se, millaisina niihin uskon, on toinen asia. En nimittäin todellakaan näe asiaa niin, että kun kuolemme, sielumme irtautuu ruumiista, hypähtää toiseen todellisuuteen (jossa saa mahdollisesti uuden ruumiin, tulkinnasta riippuen), menee tuomiolle, josta se käännytetään joko helvetin tuleen tai taivaan... öö, pilville?

Eräs ortodoksiteologi sanoi kerran näin: "Jumalan valtakunnassa ei ole aikaa eikä paikkaa, joten se on kaikkialla koko ajan." Tämä sopii hengästyttävän hyvin yhteen aiempien ajatuksieni kanssa taivaasta.

Minä nimittäin löysin pohjan omalle käsitykselleni taivaasta (ja helvetistä) jo paljon ennen kirkkoon liittymistäni. Ja nyt kauhistutan taas fundamentalisteja: löysin sen pohjautuen muihin uskontoihin. Minusta taivas on se, mitä buddhalaiset kutsuvat nirvanaksi ja hindut maailmansieluun sulautumiseksi. Ja samalla se on se, mitä kristityt kutsuvat kuolemanjälkeiseksi elämäksi. Kaikkea tätä, ristiriidattomasti. Koska Jumalan valtakunnassa ei ole aikaa eikä paikkaa, joten se on kaikkialla, koko ajan.

Uskon siis, että taivaan, eli Jumalan valtakunnan, voi saavuttaa hetkellisesti milloin vain. Mutta kyse on todellakin vain ohikiitävistä hetkistä. Ihmisen taipuvaisuus erehdyksiin (luterilaisten "perisynti") vie meidät erilleen siitä uudestaan ja uudestaan.

Juuri tämä erillisyys voikin sitten johtaa helvettiin. Helvetti on äärimmäistä etäisyyttä Jumalasta. Eli enemmän kuin taivas, se on minusta selvästi osa tätä maanpäällistä elämää. Tavallaan haluaisin sanoa, että se on ihmisten omaa tekoa. Mutta se nostaisi esiin kysymyksen siitä, mikä "paholainen" sitten on, enkä ole vielä valmis käsittelemään tätä aihetta. Mutta ihmisillä on vapaa tahto. Ja sitä voi käyttää kääntymällä joko kohti helvettiä tai kohti taivasta - Jumalan valtakuntaa.

Entä kuolemanjälkeinen elämä? No, uskon, että lopulta jokin osa meistä vapautuu taistelusta ja sulautuu maailmansieluun / pääsee nirvanaan / on taivaassa eli Jumalassa, miten sen kukin haluaa ilmaista. Ja ei, en usko että Jumala rankaisee ketään lähettämällä mihinkään erilliseen helvettiin. Mutta uskon, että mahdollisesti monella voi elämän jälkeen olla vielä opittavaa, ja täytyy palata toiseen ihmiselämään jatkamaan oppituntia (ja kokemaan mahdollisesti myös vielä helvettiä). Eli taas kauhistus: uskon myös jonkinlaiseen sielunvaellukseen/jälleensyntymään. En kylläkään niin mustavalkoisesti kuin hindut, enkä ole vielä valmis selittämään tästäkään enempää (jatkoa kyllä seurannee jossain vaiheessa).

Joka tapauksessa. Uskon, tai sanotaan mieluummin että voimakkaasti koen niin, että täydellisellä läsnäololla saavuttaa kosketuksen Jumalaan, hetkellisen taivaan. Ja myös rakkaudella, sehän on Jumalaa. Niinpä Jeesuksen lausahdus on mielestäni erittäin selkeä: lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta. Pienet lapsethan ovat täysin tässä ja nyt ja suhtautuvat elämään hyvin raikkaasti ja rakkaudellisesti.

Tämä sopii myös ortodoksinen näkemys siitä, että pienet lapset ovat vielä synnittömiä, täydellisen puhtaita ja hyviä. Heillä on kyllä taipumus aikanaan erehtyä, joutua erilleen, mutta he eivät vielä ole tehneet virheitä. Senpä vuoksi heille ei sanotakaan ehtoollisella "Syntiensä anteeksi saamiseksi", vaan "Taivaan valtakunnan saavuttamiseksi".

Uskon mukaista elämää?

Luen parhaillaan lahjaksi saamaani kirjaa Valamon vanhuksen kirjeitä, jossa on nimensä mukaisesti Valamossa eläneen munkin, isä Johanneksen kirjeitä rippilapsilleen 30-50 -luvuilta. Kyseessä ovat siis hartaan hengellisen miehen ohjeet hänelle kirjoittaneille ihmisille. Isä Johanneksen lyhyet kirjeet ovat täynnä ajattelemisen arvoisia kohtia, joiden nostattamiin ajatuksiin varmaan tartun täällä useamminkin.

Jo kirjan alussa olevasta esittelystä kuitenkin löytyi pysäyttävä kohta. Siinä yksi Isä Johanneksen rippilapsista toteaa, että "hänen silmissään usko ilman sen mukaista elämää ei ollut minkään arvoista."

En nyt lähde spekuloimaan, mitä munkkivanhukselle tarkoitti uskon mukainen elämä. Sen sijaan selitän, miten itse sen ymmärrän. Minä nimittäin olen tästä lauseesta aivan samaa mieltä.

En todellakaan näe asiaa niin kuin ehkä jotkut päiviräsäset: että jos uskoo Jumalaan, täytyy yrittää noudattaa sanasta sanaan Raamatun ohjeita, tai on luuseri. Eihän siinä edes olisi mitään mieltä, sillä Raamattuhan on monessa kohtaa ristiriidassa itsensä kanssa ja kaikkihan me tiedämme nämä kivitysneuvot summuut. En myöskään ajattele niin, että jokaisen täytyisi rukoilla päivittäin, lukea Raamattua tai mitään sellaista.

Jos ajatus otetaan käsittelyyn sellaisenaan, sehän on oikeastaan varsin yksinkertainen: jos uskot johonkin tosissasi, ei elämäsi ole minkään arvoista, ellet toimi uskosi mukaan. Oli se sitten uskoa Jumalan johdatukseen, lähimmäisenrakkauteen tai siihen, että vaikkapa lihansyönti on epäeettistä.

Minulle Jumala on - rajusti yksinkertaistettuna - se rakkauden voima, joka on kaikessa elävässä ja johdattaa meitä oikeaan suuntaan, jos vain avaamme sille silmämme. Koen, että Jumala löytyy läsnäolossa, siinä, kun on täysin tässä hetkessä. Kun löytää yhteyden Jumalaan, ymmärtää myös, mikä itselle on hyväksi. Se on sitä johdatusta. (Toki johdatusta on myös sellaista, joka tuupataan silmille silloin, kun läsnäolo ei onnistu. Se juuri on minulle merkki ylitsevuotavasta universaalista rakkaudesta: että meitä johdatetaan silloinkin, kun emme osaa hakeutua läsnäoloon. Mutta siitä lisää toiste.)

Minä siis koen, että tavoittelemalla läsnäoloa löydän yhteyden Jumalaan ja jumalalliseen johdatukseen. Koen, että kääntymällä kohti rakkautta sen sijaan, että valitsisin negatiivisen lähestymistavan, toimin Jumalan hengessä ja kuljen kohti Jumalaa. Koen, että kun lähestyn Jumalaa, oivallan myös paremmin mikä on hyvää ja oikein, sekä löydän oikean suunnan jota kohti kulkea.

Sitten on asioita, jotka tulevan minun ja Jumalan väliin. Kansankielellä: minun ja läsnäolon väliin; minun ja oman sisäisen, todellisen itseni väliin; minun ja rakkauden väliin; minun ja onnellisuuden väliin. Sellaisia asioita ovat ne, jotka tempaavat minut tästä hetkestä tai saavat toimimaan omia eettisiä periaatteitani vastaan. Jos siis annan näille asioille valtaa elämässäni, en elä uskoni mukaisesti. Tai jos olen oivaltanut, mikä on hyvä, enkä silti tee niin, toimin uskoani vastaan.

Tätä seuraakin paketin ehkä vaikein kohta: oman epätäydellisyyden hyväksyminen. Ihminen on taipuvainen erehtymään. Ja silti universaali rakkaus ei koskaan jätä meitä, ei vähene, ei soimaa. Tiedän jo paljon siitä, miten tulisi elää, jotta toimisin uskoni mukaan - enkä kuitenkaan osaa ylläpitää tällaista elämää. Välillä lipsun enemmän, välillä vähemmän, mutta aina takuuvarmasti mokaan jotakin. Mutta ikinä ei kuitenkaan pitäisi alkaa perfektionistisesti rangaista itseään epäonnistumisesta. Päin vastoin: täytyy vain aina uudestaan antaa itselleen anteeksi ja aloittaa uudestaan. Sekin on osa uskon mukaista elämää. Tiedostaa oma epätäydellisyytensä; pyrkiä silti hyvään ja hyväksyä jumalallinen rakkaus, sellaisena kuin olen.

Isä Johanneksen kirjeissä toistuu yksi ohje, joka kristinuskon keskeisimpiä kantavia ajatuksia. Pelkästään sen noudattaminen on uskon mukaista elämää tärkeimmillään - ja niin vaikeaa, että joka ikinen ihminen takuuvarmasti epäonnistuu siinä jatkuvasti. Tämä onkin mielestäni se kaikkein tärkein asia, joka ihan kaikkien, uskontokunnasta riippumatta, kannattaisi ottaa osaksi jokapäiväistä "kilvoittelua" (jos ortodoksitermi sallitaan ;).

Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. (Matt.7:1) - Ettei ajattelisi ja sanoisi kenestäkään pahaa; ei olisi koskaan tietävinään paremmin; ei asettuisi kenenkään yläpuolelle. Ei niidenkään, jotka eivät näytä elävän oman uskonsa mukaan. Siinä kylliksi haastetta yhdelle elämälle.

Taustaa

Vuosi sitten kirjoitin uskosta ja uskomisesta seuraavasti vanhan blogini puolella. Silloin(kaan) en kuitenkaan koskaan jatkanut aiheen käsittelyä, jotain pelkoa siihen liittyi. Laitan tämän nyt tähän taustaksi tälle alkavalle blogille.


elokuussa 2012:  Rajan yli

Kaksi ja puoli vuotta sitten kiinnostuin puhtaasta ravinnosta ja aloitin satunnaiset raakaruokakokeilut. Varmaan lähes kaikki ystäväni tietävät nämä ruoan suhteen harjoittamani eriasteiset hihhuloinnit ja veikkaan että tuskin kukaan heistä pitää minua mitenkään vajakkina niiden takia.

Samaan aikaan aloin myös meditoida satunnaisesti. Luulen, että vähintään puolet kavereistani tietää senkin, että ko. toimintaa edelleen harjoitan, ja että elämänfilosofiassani keskeisiä ovat läsnäolo, myötätunto ja "kaikella on tarkoitus" -hokema. Nämä ravintoasioita astetta henkisemmät ulottuvuuteni ehkä saavat jotkut hymyilemään huvittuneesti tai pitämään minua vähän hippinä, mutta ei sillä tavalla, että se kumpaakaan osapuolta (tai niiden välistä kunnioitusta) millään tapaa haittaisi.


Kuitenkin jo paljon ennen edellämainittuja maailmankatsomuksessani tapahtui paljon merkittävämpi muutos. Viisi vuotta sitten, syksyllä 2007 aloin uskoa, tavallaan uudestaan, Jumalaan. (Uudestaan, koska lapsena uskoin, mutta vain tavallaan, koska tapa uskoa oli aivan erilainen kuin aiemmin.)


Veikkaan, että viime aikoihin asti kovin moni tuttuni ja kaverini ei tiennyt tästä mitään. En nimittäin itse puhunut asiasta kovinkaan monelle. Osin siksi, että se oli koko ajan työn alla ja hyvin henkilökohtainen, mutta suurelta osin myös sen takia, että pelkäsin ihmisten hyvin helposti käsittävän minut väärin jos tunnustaisin tällaisen asian. Minulla kun on tunne, että Jumalaan uskominen on monille sama kuin Joulupukkiin: ei kai nyt kukaan aikuinen ihminen tosissaan enää hei?!

Tämä johtuu siitä, että sana Jumala tulkitaan alakoululaisittain pilven päällä istuvaksi hepuksi, joka hallitsee maailmaa valtikallaan, nostattaa myrskyjä ja rankaisee syntisiä. Tiedoksi: tämä ei ole se Jumala johon minä uskon. Itse asiassa näiden samaisten mielleyhtymien takia en voinut pitkään aikaan edes käyttää Jumala-sanaa, mutta nyttemmin olen saanut siitä karistettua nuo lapselliset mielikuvat, halleluja.


Vuosiin en juuri hiiskunutkaan uskomisestani, joka kuitenkin oli oma asiani. Kuitenkin se oli tärkeä asia, ja kaikkein lähimpien kanssa kyllä jaoin mietteeni sen suhteen. Ajattelin, että näin se tulee aina olemaankin: usko ja henkisyys ovat jokaisen oma asia, eikä minun tarvitse aiheuttaa väärinkäsityksiä puhumalla niistä ihmisille, jotka voisivat sen takia kuvitella minusta jotain, mikä ei ole totta.

Ajattelin myös kulkevani omaa tietäni ilman tarvetta järjestäytyneelle uskonnolle, toisin sanoen mihinkään kirkkoon kuulumiselle. Toisin kuitenkin kävi. Johdatus, jonka olen nähnyt elämässäni jo pitkään ja joka olikin ensimmäisiä syitäni hyväksyä ajatus jostain korkeammasta voimasta, toi minut ortodoksiseen kirkkoon; huomasin olevani kotona ja kappas vain, tänä pääsiäisenä minusta tuli ortodoksi. (Okei, se oli aika paljon monimutkaisempi prosessi, mutta hyvin luonteva, ja luontevuudessaan yllättävä.)

Kirkkoon liittyminen sai miettimään uudestaan tätä "en pidä melua uskostani" -käytäntöä. En minä nyt ainakaan halua salata sitä, mihin uskontokuntaan kuulun. Okei, voin siis sanoa ihmisille, että olen ortodoksi, siinä kaikki, ja usko itsessään on edelleen henkilökohtaista, sillä selvä. Vai onko?

Ortodoksisuuden mukana onkin tullut niin paljon ihanaa ja hyvää, joka näkyy elämässä eri tavalla kuin uskon(non)asiat koskaan aiemmin: paastot, ikonit, muidenkin juhlien kuin joulun merkitys osana vuotta, kirkossa käynti itsessään ja kaikki siihen liittyvä... No okei, voin sanoa ihmisille, että nämä asiat ovat osa ortodoksista elämäntapaa, mutta uskominen itsessään on silti sisäinen asia, ja sisällä pidettävä asia, thank u very much!

Mutta kun. Kirkkoon liittyminen ja kaikki sen mukana tullut on tietysti se mikä näkyy ulospäin, mutta kaikkein tärkeintähän on juuri se, mitä sisällä tapahtuu. Oikeastaan kaikki ulospäin näkyvä on vain kehykset sille, mistä tässä todella on kyse. Ja se, mistä on kyse, on minulle valtavan tärkeää ja merkityksellistä. Se on tärkeä osa elämääni ja tärkeä osa minua. Joten tuntuu vähän väärältä, etten voisi sanoa ääneen sitä, että paitsi että kuulun kirkkoon, minä myös uskon Jumalaan.


Ja nyt tullaan asian ytimeen: raakaruokahihhulointi voi olla hihhulointia, mutta se on trendikästä. Meditaatioon ja sen sellaiseen voi liittyä hihhulihtavia mielikuvia, onhan kyse henkisyydestä, mutta samalla sekin on vaihtoehtoisella tavalla cool. Kristinusko - ei ole. Tästä ei pääse yli eikä ympäri. Kristinusko kantaa sellaista vuosituhansien taakkaa, että minä en sille mitään voi. Mutta samalla se kantaa coolien länsimaisten mielikuvia, jotka eivät läheskään aina vastaa todellisuutta. Ihan samalla tavalla kuin kaikki muslimit eivät ole naisia alistavia itsemurhapommittajia, myöskään kaikki kristityt eivät ole ääni väristen Jeesuksen pelastusta julistavia tosikkoja.

Minä kristittynä en koe minkäänlaista tarvetta niin sanotusti käännyttää yhtään ketään. En koe myöskään tarvetta ruveta tässä, tai ylipäätäänkään, hirveästi selittämään, millä tavalla ja millaiseen Jumalaan minä nyt sitten uskon (joskin mielelläni siitä keskustelen asiasta kiinnostuneiden kanssa). Minä en oman uskomiseni perusteella tuomitse yhtään kenenkään toisen tapaa uskoa tai olla uskomatta yhtään mihinkään. Mutta minusta minulla on oikeus sanoa, että uskon Jumalaan, olen kristitty, ja että se on (jo pitkään ollut) minulle tärkeä asia.


Olen kyllästynyt siihen, millaisia mielikuvia Jumalaan uskomiseen ja kristinuskoon liitetään. Jos jonkun kohdalla ne mielikuvat nyt jyräävät koko aiemman käsityksenne minusta, niin suoraan sanottuna olen aika pettynyt. Olen kyllästynyt siihen, että melkein kaikesta muusta saa puhua niin paljon kuin sielu sietää, mutta näistä asioista pitäisi olla hiljaa, vaikka ne olisivat olennainen osa elämää. Olen kyllästynyt siihen että kaikkien niiden asioiden keskellä, mille vaaditaan oikeuksia (yleensä ihan syystä), tuntuu ettei uskolle ole oikeuksia.

Ja sen verran nyt menen siihen mihin varsinaisesti uskon, että puhun nyt siis uskosta jumaluuteen rakkauden ja valon voimana, en mihinkään ikivanhojen tekstien pohjalta vedettyihin sääntöihin tai muuhunkaan järjellistettyyn (ja siten järjettömään) versioon ylemmästä tahosta, joka pelastaa jotkut ja toisia ei. Joulupukkitarinoilla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. Puhun Jumalasta mysteerinä enemmän kuin selittäjänä. En hae tällä tekstillä hihhulin leimaa otsaani, vaan yritän - ehkä epätoivoisesti - tuoda päivänvaloon juuri sen tosiseikan, että hengellisyys on todellakin henkilökohtaista ja sellaisena jokaisen kohdalla omansa laista, eikä mikään valmis paketti, jonka joko ostaa tai ei osta.

Jos siis haluan vaikkapa täällä omassa blogissani pohtia kaiken muun muassa jotain uskonasiaa niin aion sen tehdä. Kyllä, uskonasiat ovat omia asioitani - joten saan tehdä niille mitä haluan, myös kirjoittaa ja puhua niistä!


Tämän kirjoittamalla, ja julkaisemalla, menin niin vahvasti kaikkien mukavuusrajojeni yli, etten ole varmaan ikinä tehnyt mitään vastaavaa. No, nyt tein.

AAMEN.

Panteistista kristinuskoa

Jos ajaudun keskustelemaan uskonasioista ns. fundamentalistikristittyjen kanssa, tulee usein tunne, että vaikka olemme molemmat kristittyjä, minä en voi vapaasti ilmaista näkemyksiäni tulematta vähätellyksi/paheksutuksi/tms. Tuntuu, ettei minulla ole heidän mielestään oikeutta niin laajaan käsitykseen kuin mikä minulla Jumalasta, jumaluudesta on: että Jumala on kaikessa elävässä. Ajattelutapani on panteistinen, ahtaaseen versioon kristinuskosta kuuluu sen sijaan ajatus siitä, että Jumala on jotenkin jossain muualla, taivaassa, ukkeli pilven päällä.

Mietin sitten tuossa yhtenä päivänä, että tässä ei ole mitään järkeä. Kristinuskossa on käsitys siitä, että Jumala on kaikessa: meillähän on Pyhä Henki! "Joka paikassa oleva ja kaikki täyttävä", kuten jossakin ortodoksisessa rukouksessa sanotaan. En siis enää aiemmankaan vertaa ymmärrä fundamentalistista rajanvetoa panteismin ja kristinuskon välille.

Sitten on tietysti vielä kaikki se, jota moni vaikkapa ortodoksipappikin paheksuu: käsitykseni siitä, että Kristus ja Buddha tarkoittavat samaa asiaa; että hindujen tuhannet kasvot Jumalalle ovat vain eri versio kristittyjen kolmesta jumaluuden muodosta; että Neitsyt Maria on ihan yhtä lailla yhdet Jumalan kasvot kuin Kristuskin. Näihin en edes mene nyt. Mutta kuten eräs viisas pappi kerran sanoi: kristittyjen ei pitäisi tuomita vääräksi mitään, ei myöskään toisia uskontoja. Koska me voimme tietää asioita, joissa Pyhä Henki on, mutta me emme voi tietää, missä se ei ole. 

Tällaiset alkusanat tälle blogille. Aion kirjoittaa omista häikäilemättömistä ajatuksistani koskien henkisyyttä, hengellisyyttä, uskoa, uskonto(j)a; olla sitä mitä olen, kristitty panteisti, ikuinen Jumalan etsijä. Tervetuloa mukaan.